sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Ensimmäinen lokakuuta.

Elossa.



Takana liian pitkä jakso sairaalassa. En kykene laskemaan näitä päiviä. Aamulääkkeet, antibiootit, aamupala, aamupesut.. sama jatkuu, päivästä toiseen- viikosta toiseen. Jopa tässä tapauksessa kuukaudesta toiseen. Tähän jaksoon on mahtunut toimenpiteitä, leikkaus, sepsis, kipua, kipua ja lisää kipua. Sekä paljon asioita, joita ei voi kirjoittaa.



En odota mitään niin paljon, kuin kotiin pääsyä. Mutta hetki kerrallaan. Mitään muuta ei nyt voi. Näihin kuukausiin on mahtunut kaikenlaista, mutta parasta on ihmiset, ketkä edelleen jaksavat pitää pinnalla. Olla läsnä. Pitää kiinni.




perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kuntoutusta

Ollaan jo puolessa välissä tätä kesää. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun oikeasti tuntui kesältä. Alkukesästä kirjoitin blogiin kuntoutusjaksosta, joka sitten päättyikin hyvin lyhyeen. Tästä en blogin puolelle koskaan kirjoittanutkaan. Tämän sairauden ja vamman kanssa eläessä mikään ei ole yhtä varmaa kuin epävarmuus. Tällä kuluneella viikolla olin sitten tuolloin keskeytyneellä jaksolla. Keho tarvitsi hiukan aikaa toipua kevään aikana jo kolmannesta sairastetusta sepsiksestä.



Viikko oli taas kaikenkaikkiaan kokonaisuutena todella monipuolinen. Päivät täyttyivät erilaisilla terapioilla kuten fysio- ja toimintaterpaioilla. Tapasin myös psykologia, sosiaalityöntekijää sekä lääkäriä. Osaston hoitohenkilökuntaa unohtamatta. Kuntoutuspaikkani on ihan huippu. Jokainen kohdataan omanlaisena yksilönä ja sen mukaan toimitaan.


Päivien täyttyessä terapioista ja muista ajoista, illat täyttyivät ystävien tapaamisilla. Olen onnekas kaikista ihmisistä, keitä elämässäni on. Jokaisena päivänä joku läheisistä oli kanssani osastolla. Unohtamatta perinteistä pakoa kuntoutuslaitoksesta kaupungille.



Lähiaikoina on ollut paljon kaikkea ja samalla ei mitään. Täällä kirjoittelen aina, kun voimat sen sallii. Toivon lämmintä kesää jokaiselle. ❤

torstai 1. kesäkuuta 2017

Pientä päivitystä

Koska vammani ei ole ainoastaan halvauksen vuoksi vienyt minua pyörätuoliin. Se on vienyt elämästäni paljon, paljon muutakin. Se on vienyt etenkin paljon yhteistä aikaa läheisteni kanssa. Se on vienyt paljon terveydestäni. Mutta jossittelu ei auta, surkuttelu ei auta. Täytyy katsoa eteen päin. Olla onnellinen pienistä hetkistä. Elämästä.

"Just breathe, stay strong and don't give up."


Taas yksi hankala septinen infektio takana. Lisää sulateltavaa kehon tilanteesta. Lähes pari viikkoa sairaalahoitoa takana. Tuttu osasto, tutut hoitajat ja lääkärit. Jos jostain olen kiitollinen, niin saamastani hoidosta. Jos voisin nyt sen tehdä, tässä ja nyt kiittäisin jokaista minua hoitanutta hoitajaa, lääkäriä, terapeuttia- jokaista, joka on jollain tavalla ollut osa hoitoani, huolehtinut ravinnon saannistani ollessani sairaalassa tai muussa vastaavassa, ottanut minulta verikokeita, auttanut esimerkiksi kelan ja vammaispalvelun kimuranttien hakemusten kanssa. Ihan kaikkia, keiden hymyilevät tai ei aina niin hymyilevät kasvot olen kohdannut. Joskus kaikilla on huonoja ja joskus hyviä päiviä. Me kaikki olemme ihmisiä. Siksi rakastin olla sairaanhoitaja. Ihminen ihmiselle.



Kohta valmistaudun verikokeisiin lähtöön ja sen jälkeen alan pakkaamaan tulevaa viikkoa varten. Olenhan jo pari vuotta käynyt samaisessa kuntoutuslaitoksessa kuntoutumassa, johon olen tulevana sunnuntaina lähdössä. En siis voi luvata ihan hetkeen postausta, mutta jos on toiveita aiheista tai jotain kysyttävää, niin muistattehan, olisin niistä erittäin iloinen! ❤



Ihanaa kesää kaikille❤

Viimein kotona❤





lauantai 6. toukokuuta 2017

Sinä riität

Älä laihduta- päivän kunniaksi jaan kirjoittamani runon, jonka myötä ymmärsin olevani hyvä, todella hyvä juuri näin. Pyörillä kulkevana, pyöreänä ja pehmeänä.



Toivon, että myös sinä voisit tuntea näin. Ympäröivä maailma on ihmeellinen, se muuttuu jatkuvasti. Sen vauhdissa voi olla vaikea pysyä. Me jokainen riitämme kuitenkin juuri tällaisina tässä maailmassa. Ihmeinä. Omanlaisina. Erilaisina. Omilla paikoillamme. Missä ikinä olemmekin.




6.5.2017

Mitä onkaan tuolla taivaalla
Mitä lie kaikkea maan päällä

Kasvaako kuussa päivänkakkaroita
Onko metsässä menninkäisiä
Juoksenteleeko pienet lapset 
Marsissa paljailla varpasillaan

Uiko meressä krokotiileja mustia
Onko plutossa isokorvaisia ruskeita koiria

Onko kivet isoja vihreitä smaragdeja
Mikä auringonsäteissä kimaltaa
Sisältääkö säteet pieniä keltaisia timantteja

Maailma täynnä pieniä ihmeitä
Sinä yksi niistä
Minä toinen

-Saara-



torstai 27. huhtikuuta 2017

Oon sun



Tahdon nähdä auringon nousevan
Laskevan pimenevään iltaan
Tahdon kuulla lintujen laulavan
Hiljaisuuden yön saapuvan

Tahdon olla sun
Yksin ja ainoastaan
Käpertyä kainaloon
Kuulla sen kauneimman laulun, niin heleän
Kaipuun sointuvan

En tahdo nukahtaa yksin
Vaan vierelläs sun
En tahdo pelätä mitään
Olen rohkea, uskallan

En tahdo luovuttaa koskaan
Aion elää, olen voittamaton
En tahdo kuolla koskaan
Toivon nuoruuden olevan päättymätön

Tahdon nauraa, laulaa, itkeä ja tanssia yöhön
Keskellä keskikesän juhlan
Juhannusyönä vierellä sun
En tahdo kadota pimeyteen
Tahdon todistaa tämän
Rakkautemme on sammumaton

-Saara-




torstai 13. huhtikuuta 2017

Piilosilla

Jotenkin on niin paljon helpompaa piiloutua hymyn ja tyhjien sanojen taakse, kuin näyttää, mitä oikeasti tunnen. Mitä ajattelen, mitä asioita yritän käydä läpi yksin omassa mielessäni. Ympärilläni on paljon rakkaita. Ihmisiä, keille voisin täysin vapaasti, ilman minkäänlaisia estoja avata sielun maisemaani. Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ihminen, joka on aina tottunut olemaan se vahva, kaatumaton.

Nyt on kuitenkin korkea aika tehdä muutos, ennen kuin satutan itseni lisäksi käytökselläni ja toiminnallani ympärilläni olevia ihmisiä. Olen matkalla, ehjää minusta ei varmastikaan kaiken kokemani jälkeen voi saada, mutta kokonaisemman kyllä. Tänään keskustellessani näistä asioista pitkästä aikaa ääneen, ulkopuolisen ihmisen kanssa sain paljon ajateltavaa. Työstettävää oikeastaan. Ulkoisilla kehoa tukevilla tuilla ja ortooseilla saadaan pidettyä kehoni kasassa, mutta mieltä ei ulkoisilla tuilla saada tuettua, saati korjattua.

 Pääsääntöisesti olen toiveikas, näen elämässäni paljon hyviä asioita. Olen aidosti iloinen ja onnellinen suurimman osan ajasta, mutta toisina hetkinä suru ottaa vallan. Suru kaikesta tapahtuneesta sekä siitä, ettei kehoni tai elämäni koskaan tule olemaan entisellään. Se on kylläkin täysin luonnollista, reagoida erilaisin tuntein kaikkeen koettuun. Tunteita ei kenenkään tarvitsisi mielestäni piilotella, ei myöskään itseni.

Muutoksia ei saa toteutumaan hetkessä, kaiken työstäminen on mahdollisesti elämän pituinen matka. Asioiden käsittely tuo mahdollisesti elämääni lisää sisältöä, lisää mielekkyyttä. Haluan oppia olemaan sinut vammautumisen jälkeisen kehoni kanssa. Haluan tuntea olevani se sama nuori, kuin olin ennen vammautumista ja sairastumista.



Saatan antaa somessa itsestäni vahvan ja reippaan kuvan, se on osa suojamuuriani. Itse en perusta koko elämäni jakamisesta somessa, tietyt asiat kuuluvat vain minulle ja läheisilleni, ei puolitutuille ja tuntemattomille. Aina ei siis sokeasti kannata uskoa kuvaan, mikä ihmisestä muodostuu sosiaalisen median eri kanavissa. Minulla on vapaus valita ja haluan säilyttää tietynlaisen rajan sekä ennen kaikkea turvallisuuden. Itseni ja muiden takia.


Miten aion alkaa nyt hoitaa mieltäni ja kehoani kokonaisuutena? Olen saanut matkan varrella hyvin paljon erilaisia, hyväksi todettuja harjoitteita hoitajilta, lääkäreiltä ja terapeuteilta. Itse olen sukeltanut tietoisuustaito- harjoitteiden sekä erityyppisten mindfulness- harjoitteiden maailmaan, ne ovatkin iso osa arkeani ollut jo useamman vuoden ajan.

Nyt olen saanut lisäksi tehtäväksi
opetella erilaisia kehon rajoista muistuttavia harjoitteita.

Näistä aion kirjoittaa kokonaan ihan oman tekstin, kun voimia siihen on.
Nämä kaikki ovat osa hoitoani ja kuntoutustani. Ei yksin, vaan yhdessä.

Näihin lauseisiin toivotan kaikille lukijoille mahdollisimman rauhaisaa pääsiäistä! <3

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hetkessä tässä ja nyt

Viime viikonloppuna vaari saatettiin viimeiselle matkalleen. Päivä oli rauhallinen. Rauhallinen ja kaunis. Illalla sanoin miehelleni "taivaskin itkee." Vaikka päivä olikin omalla tavallaan kaunis, oli se myös äärimmäisen raskas ja synkkä. Ikävä on loputon, mutta jokaisella meillä on aikamme.

Ikävöiden.


Tämä viikko on kulunut jälleen pitkälti nukkuen. Keho on väsynyt. Se vaatii päivä päivältä enemmän lepoa. En jaksa enää edes väsymykseltä kiinnittää huomiota koko ajan nousevaan kuumeeseen, enkä muihinkaan uusiin oireisiin.



Haaveilen kesästä. Haaveilen lämpimistä illoista ja auringonlaskuista. Tänä kesänä aion päästä Ruisrockiin, jossa meillä on ollut tapana käydä kesäisin. Nyt pari edellistä kesää ollaan jätetty väliin vammautumiseni jälkeen.

Pian tulee kuluneeksi kaksi vuotta halvaantumisestani. Vammani on hiljattain todettu täydelliseksi vammaksi. Moneen asiaan on saatu viimein selvyys, vaikka se ei tilannettani juurikaan muuta. Vammautumisesta ja vammasta olisi tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa jossakin kohtaa, kun ajatus on vähän kirkkaampi ja kykenen jäsentämään tekstiä fiksummin.

Kuva:Pinterest


Nyt kuitenkin yritän nukkua. Kuuntelen rentoutusharjotteita ja hengitän. Tärkeintä on nyt vain hengittää syvään sisään ja ulos. Hetki kerrallaan.

Tämän illan rentoutusharjoitus;

https://youtu.be/b75yqBFS5q4