tiistai 27. lokakuuta 2015

Isoja asioita

Elämä tosiaan yllättää. Vuosia sitten kaiken ajatteli menevän toisin. Mutta kukapa voisikaan käsikirjoittaa omaa elämäänsä. Haaveissaan vain. Tämä on elämäni ja aion elää sen. Näillä eväillä on mentävä.

Vaikeinta on ollut hyväksyä tätä kaikkea. "Vaikeasti vammainen."

On taisteltu tuulimyllyjä vastaan. Vietetty aikaa enemmän sairaalassa kuin kotona, tälläkin hetkellä kortisonista pöhöttyneenä tuijotan itseäni sairaalan ikkunasta ja mietin, mietin onko tämä todella 23- vuotiaan elämää. Yksi piuha sieltä, toinen täältä. Vaaleanpunainen pyjama- korkokenkien sijasta, lenkkipolut vaihtuneet halvaantuneeseen jalkaan ja pyörätuoliin. Mutta tämä on mun elämä. Se on nyt ja tässä.

Pari murhetta vähemmän. Avustajat on nyt valittu ja mulla on tiivis joukko ympärillä. Ihmisiä, ketkä välittää. Ihmisiä, ketkä auttaa ja tekee kaikkensa. En vain haluaisi millään olla taakka. Vaikka tiedänhän- kaikkihan sanoo, etten ole.

Olen jollakin tasolla tehnyt ajatustyötä ja mennyt askeleita roimasti eteen ja taakse. Nyt olen hyväksynyt sen, että uutta asunto on etsittävä, jotta mieheni ei tarvitsisi vetää minua rappusia ylös- alas pyörätuolilla. Pääsisin kulkemaan itsenäisesti. Toisaalta taas joka ikinen hetki ajattelen, että ei muutossa ole mitään järkeä, koska päivä tai kaksi niin kävelen. Vuoristorataa. Itkua, naurua. Mutta ei- en vain halua antaa elämän lipua ohi. Pieniä toivon pilkahduksia siellä täällä, haluan uskoa. Haluan toivoa. Elämä voi olla arvokas. Elämä voi olla samanlainen, eritavalla. Elämä on lahja.

En toivonut tällaista, mutta sain, nyt elän näillä eväillä ja teen elämästäni mahdollisimman mielekästä. Tukijoukot on kaiken a ja o. Te kaikki osa sitä. Vertaiset, läheiset, kaikki, joka ikinen.

Haluan elää arvokasta elämää kaikesta huolimatta ja jokaisella meillä on oikeus siihen.

Rakkaudella, Saara

tiistai 20. lokakuuta 2015

Alamäki

Haluaisin myös tänne kertoa pienen tilannepäivityksen. Blogi aktivoituu taas, kun vointini tästä hieman kohenee.

Sain jälleen uuden diagnoosin kuten jo mainitsinkin- horton. Edelliset kolme viikkoa oli kamalia. Noin 7 rajua kohtausta yössä/ vuorokaudessa ja ei, kohtauksella en tarkoita minuutteja vaan tunteja. Rankkoja, en edes voi kuvailla, koska en muista juurikaan. Olen elänyt kroonisten invadilisoivien kipujen kanssa jo vuosia, mutta nyt on yksi, sanoinkuvailematon kipu lisää. Tältä erää tämä sarja on ilmeisemmin voitettu. Itse en kohtauksia muista, mutta se, mitä olen kuullut, ei todella ole mitään kaunista kuultavaa.

Horton- sarjoittainen päänsärky, ei ole mikään kovin tunnettu, mutta toivoisin, että ihmiset muistaisivat, että mikä ikinä toisella ihmisellä onkaan, ei koskaan väheksy tai aliarvioi toisen ihmisen kipua tai vaivaa, koska todellisuus voi olla ihan toista.

Kohtausten välit minäkin kykenin  hymyilemään tai nukkumaan, mutta kohtaus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta ja minulta  oli jouduttu jopa sitomaan kädet kiinni sairaalavuoteeseen, jotta en repisi omaa silmääni irti, koska kipu- se todella on niin kovaa.

Kipu, jota myös koen joka päivä, joka hetki sappirakon poistoleikkauksesta asti elokuusta 2013 on edelleen täällä, yhtä kovana, yhtä hallitsevana. Olen oppinut sietämään sitä  jollakin tasolla, elämään kivun kanssa, en anna kivun hallita. Siedän tätä, mutta se elää minussa ja on läsnä, vaikka en sitä haluaisi. Ei kukaan valitse itselleen tällaista elämää. 23- vuotiaana on hiukan erilaiset suunnitelmat elämälle. Enkä kivusta, halvauksesta tai koko asiasta juurikaan puhu. En halua kuormittaa läheisiäni, se aika, minkä saan viettää muiden ihmisten seurassa- haluan viettää jollakin muulla tavalla kuin puhumalla sairauksistani, saan elää niitä riittämiin yksin ollessaan. Tottakai vastaan ja puhun, jos toinen ihminen ottaa asian puheeksi, en vain koskaan halua, että kenelläkään tulee tunne, että olisin taakka tai minkäänlainen kuorma sairauksineni. Olen kuitenkin pohjimmiltani edelleen sama ihminen kuin ennenkin. Ennen kuin kaikki tämä alkoi, kun nauroin helisevää naurua sekä tein kaikkea hölmöä.

Eli edelleen haluan painottaa, että sairaudet ei ole mikään tabu, puhun niistä avoimesti- tietenkin, onhan ne iso osa elämääni nyt. Ja haluan olla avuksi sekä tueksi kaikille, jos vain ikinä mitenkään pystyn. Minua ei myöskään tarvitse suojella. Kestän kuulla elämän iloja sekä suruja. Haluaisin, että minua kohdeltaisiin kuten ennenkin, minulle puhuttaisiin samoista asioista kuin ennenkin.

Mistä kaikki nämä ajatukset? Siitä, että olen huomannut, että monesti ihmiset vertaavat ongelmiaan minun omiini, eikä siinä mielestäni ole mitään järkeä- kaikkien ongelmat ja asiat ovat ihan yhtä tärkeitä, yhtä arvokkaita. Haluan kuulla- haluan nähdä. Haluan olla ja elää. Sen myös teen.

Muistetaan nyt siis, että kaikesta tästä huolimatta minäkin olen minä ja samalla tavalla vaikeuksista huolimatta olen päättänyt voittaa. Joskus on näitä hetkiä, mutta haluan kuitenkin aina nousta ja mennä eteenpäin.

Myös edellisviikonloppuna tuli hieman lisäongelmia halvauksen suhteen, mutta uskon, että tämä tästä pikkuhiljaa alkaa asettua.  Toivo. Se kantaa.

Pieni operaatio tehtiin viikonloppuna ja nyt toivutaan siitä, tärkeät elintoiminnot on vaan turvattava sekä ylimääräiset infektiot halutaan pitää kurissa, koska yleiskuntoni ei ole mikään parhaimmasta päästä oleva.

Mutta, aion vielä nousta. Joskus tulee alamäkiä, yleensä niitä seuraa kuitenkin ylämäkiä. Näin haluan uskoa ja uskon. Voitan. Todellakin voitan.


Kaikella rakkaudella, Saara- sairauksista huolimatta

lauantai 3. lokakuuta 2015

Crps, Krooninen invadilisoiva ylävatsakipu, Monoplegia, Sarjottainen päänsärky- Horton, Esioireinen migreeni, Kiertäjäkalvosinoireyhtymä, Erbin pareesi......


Otsikossa yksi pieni osa.

Kirjoitin samaisen tekstin Suomen Kipu ry:n vertaistukiryhmän Facebook seinälle, se kuuluu näin;



Kipu ei jätä rauhaan. Kipu on sanoinkuvailematonta. Kipu on läsnä. Läsnä jokaisena kuukautena vuodessa. Jokaisena vuonna. Niin kauan, kuin muistan. Pikkutytöstä asti on yksi kivuista ollut seuralaisenani. Kipu kuluttaa, jokaisena kuukautena. Läsnä viikottain. Kipu syö, se syö ja repii riekaleiksi pala kerrallaan- kuukauden jokaisena viikkona. Jokaisena päivänä viikossa. Kipu on läsnä joka päivä. Kipu on läsnä jokaisena tuntina, ympäri vuorokauden, jokaisena hetkenä.



Kipu ei käännä selkäänsä- mikä olisikin yksi suurimmista toiveistani. Kaikkialla on vain kipua. Kipua. Kipu. Tässä kehossa, sille on monta sijaa. Yhtäkään en ole vapaaehtoisesti sille antanut, mutta yhdessä kehossa ollaan- minä ja kipu, joten meidän on tultava keskenään toimeen. Koskaan en pysty hyväksyä, eikä tarvitse, riittää, kun siedän, enkä katkeroidu. Tässä olen ja elän hetkessä parhaani mukaan.




<-- Tekstissäni haluan tuoda esille ajatuksiani kivusta, lyhyesti, mitään sen yksityiskohtaisemmin kuvailematta. Ajatus tulee mielestäni öisestä ajatustulvastani hyvin esille.



Jo pienestä tytöstä lähtien kipu on ollut seuralainen- surkein sellainen (heh- voisinpa leikkisästi tähän kohtaan heittää "tähän mennessä", mutta kyllä halvaus on ihan yhtä ikävä kumppani myös). Siihenkin liittyy kohdallani omalla tavallaan kipu. Vaikka itse halvaantunut jalka on täysin tunnoton- päkiää lukuunottamatta. Crps on kehittynyt ja muodostaa kovat kivut sekä sairaudelle tyypilliset muutokset raajassa.

Miksi haluan kirjoittaa? Itselleni. Haluan tuoda ajatuksiani ulos päästäni ja mikä sen parempi tapa, kuin blogiin kirjoittaminen- tämä on oiva tapa käsitellä asioita. Haluan kirjoittaa tietysti myös muille, jos joku vaan ikinä millään tavalla voisi hyötyä kirjoittamastani, kokea saavansa mahdollisesti tukea, löytävänsä vertaisia tätä kautta, löytävänsä vinkkejä- ihan mitä tahansa ja mihin tahansa vaikkapa arjen elämään.

Ja täällä- omassa pienessä blogissani ilmapiiri on pääsääntöisesti positiivinen, paitsi jos minua kenkuttaa. Silloin tottakai puran kiukkuni tänne, mutta kiukkuisia päiviä on harvoin.

Kaikesta huolimatta, rakastan elämää. Elämä on lahja. Liian arvokas hukattavaksi.




En aio antaa hetkenkään lipua ohitse.

Tässä olisi muutamia hyviä ja hyödyllisiä linkkejä, joista itse olen saanut hurjasti apua:

http://ala-sairastu-vakavasti.blogspot.fi

http://www.suomenkipu.fi

http://www.migreeni.org

http://www.suomencrps-yhdistys.fi

Ja tosiaan, kaikki edelliset linkit halusin laittaa ihan vain siksi, että korvaamaton tuki matkan varrella- jo entuudestaan läheisten ihmisten lisäksi, on löytynyt noiden sivustojen kautta. Löysin alussa aina googlettamalla sivuston, sitä kautta tutustuin facebookin vertaistukiryhmiin.

Suomen kipu ry:llä on myös ihan live- vertaistuki kipuryhmiä ympäri suomen, kuten myös Suomen Migreeni yhdistykseltä löytyy vertaistukiryhmiä ympäri suomen migreenikoille myös muut päänsärky sairauksista kärsivät voivat mennä tapaamisiin, joissa voi ihan kasvotusten tavata vertaisia, kuten myös Suomen Crps- yhdistyksellä on myös vertaistukiryhmiä eri kaupungeissa, ja kaikki tuo tieto löytyy yllä olevilta sivustoilta.

Älä sairastu vakavasti suomessa- blogista voit lukea kaikenlaisia kertomuksia ja saatat huomata, että meitä on todella paljon sekä blogista löytyy hyvää tietoa kenelle tahansa terveydenhuoltoon liittyvistä asioista kiinostuneille.

Mutta mikä tässä kaikessa pahassa on ollut hyvää, tapani on aina etsiä kaikesta jotain hyvää. Olen tutustunut korvaamattoman tärkeisiin ja ihaniin ihmisiin.

Kaikki te- ootte sankareita.


Rakkaudella, Saara 


tiistai 15. syyskuuta 2015

ikävä mun jalkaa

"Taidat olla sinut tapahtuneiden asioiden kanssa?"



Tätä kuulen usein. Hymy kasvoilla, kasvot peruslukemilla. Vaikka mielessä olisi tuhat kysymystä, tuhat sanomatonta lausetta, kympin kivuissa- puren silti hampaita yhteen. En halua valittaa, koska en voita sillä mitään. En näe mitään ideaa siinä, että kuluttaisin arvokasta aikaani toisten ihmisten läsnäollessa valittamiseen kohtalostani, tapahtuneista asioista, joille vastapuoli tai minä itse ei voida yhtään mitään. Elämäni oli vain tarkoitettu jostain syystä nyt menevän näin. Mutta nyt voisin tehdä pienen turhautumispostauksen.

Itse asiaan. Olenko sinut tapahtuneen kanssa. Kivun kanssa olen tehnyt sinun kaupat. Kroonisen kivun. Kipu on todella, todella huono kamu. Vähän kuin huono vastanäyttelijä, jolle täytyy koko ajan heittää vain parempaa vastaroolia, jotta lavalla kaikki pysyy hyvin kasassa eikä näytelmä mene pilalle ja etteivät katsojat huomaa, että joku lavalla mokasi. 

Ainoa ongelma tässä on se, että elämäni on totista totta, mutta vertauskuvallisesti teen elämästäni yhtä näytelmää päivästä toiseen peittämällä melko taidokkaasti kipuni, joka on tuskallisen kovaa vuorokauden ympäri, mutta se on tietoinen päätös. Päätös, jonka olen todennut oikein hyväksi, joka ei vahingoita ketään. Toisten mielestä vahingoitan ehkä ainoastaan itseäni, mutta sitäkään en ole vielä ainakaan huomannut. Tämä on keinoni selviytyä. Olen myös saanut lääkäriltä "siunauksen" tälle selviytymiskeinolleni.



Kipu on ollut läsnä elämässäni ihan lapsesta asti. Olen sairastanut migreeniä ihan pienestä tytöstä lähtien. Pimeä huone, monet, monet leikit on jäänyt leikkimättä, koska on pitänyt nukkua migreeni pois. Migreeni on seurannut siis läpi elämän. Krooninen komplisoitunut, aurallinen migreeni. On kokeiltu estot, täsmät, botoxit. On kokeiltu ihan kaikkea. No, sitkeä kaveri sanoisin. Sen kanssa nyt vain on elettävä.

"Minä ja mun pää", voisin kirjoittaa elämästäni kirjan, mutta vielä vähän lisää haastetta elämääni tuli, kun migreenin seuraksi astui krooniset invadilisoivat ylävatsakivut sappirakon poisto leikkauksen seurauksena elokuussa 2013. Olen kaikesta huolimatta, ihan tavallinen nuori. Samanlaiset tarpeet kuin muillakin ihmisillä, ja samanlainen persoona olen, kuin ennen sairastumistakin. Ehkä vähän vähemmän materialistinen. Ja vielä vähän enemmän auttavainen kuin ennen. Ja vielä hiukan enemmän maailman syntyjä syviä pohdiskeleva.

Sitten viimeisimpään. Eli halvaukseen ja Crps:sään. Huhtikuun alussa 2015 jalkani meni täysin toimimattomaksi ja tunnottomaksi välittömästi selkäydinnäytteenoton seurauksena. Tämän asian kanssa sinuiksi tuleminen onkin ollut asia erikseen. Ensimmäiset viikot tapahtuneen jälkeen sairaalassa ollessani oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Sain kuulla olevani hullu, sain kuulla neuvoja lähteä hakemaan apua ulkomailta, koska kaikkea ei välttämättä pystyttäisi todentamaan täällä- eikä tapahtunutta ehkä edes haluttaisi myöntää. Kaikki oli todella sekavaa. Pieni pää oli pyörällä kaikista niistä sanoista, kaikista lauseista. Mietin ja mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Samalla pohtien, miten ei. Miten olisin yhtään sen enemmän suojeltu tällaiselta, kuin muut ihmiset. Minulla nyt vain sattui olemaan harvinaisen huono tuuri. 



Välittömästi selkäydinnäytteenoton jälkeen yritin epätoivon vimmalla liikutella jalkaani. Yritin saada käskyn menemään jalkaani "liiku", mutta ei, mitään ei tapahtunut. Siinä se oli, paikallaan kuin veltto lahna. Pääasiassa olen yrittänyt jättää kaikki alentavat kuulemani kommentit omaan arvoonsa ja keskittyä kuntoutumiseen. Aina joukkoon mahtuu ihmisiä, keiden asenne on jotain muuta, kuin pitäisi. Ymmärtäähän sen toisaalta. Onhan tämä yhtälö melkoinen. Sillä hetkellä kaikenlisäksi olin juuri helmikuussa kaatunut, loukannut olkapääni, odotin ortopedin aikaa- eli olin käsi kantositeessä. Sairastan kroonista komplisoitunutta, aurallista migreeniä, minulla on krooniset invadilisoivat ylävatsakivut sappirakon poistoleikkauksen seurauksena. Ja useita, useita sairaala jaksoja kaiken tämän vuoksi. Sekä paljon epämääräisiä kuumeiluja sekä infektioita, kyllähän se tosiaan kuulostaa melko koomiselta.

Sairaalassa aina iltaisin, kun nukahdin siihen karuun, kovaan sairaalavuoteeseen otin epätoivoisena kuvan, missä asennossa jalkani oli ja aamulla, kun heräsin vertasin kuvaa illalla otettuun. Samassa asennossa jalka oli edelleen. Mitään ei siis ollut tapahtunut. Toivoin jotain ihan muuta. Toivoin koko ajan muutosta. Toivon edeelleen. Toivoon sekoittuu ajoittain epätoivoa, turhautumista, hillitöntä ikävää kävelyä kohtaan ja kahta toimivaa jalkaa- ja ei en kaipaa ketään sanomaan "olisit onnellinen, sulla olis voinut mennä molemmatkin tai käydä vielä huonommin. " Mulla on oikeus ikävöidä, turhautua, toivoa ja ennen kaikkea- uskoa siihen, että kaikki muuttuu vielä..

Lääkäreillä oli monta kantaa. Toiset olivat selkeästi sitä mieltä, että olin päästäni sekaisin ja toiset olivat puhtaasti sitä mieltä, ettei päässä voi olla vikaa, jos jalan refleksit eivät toimi, eikä jalka reagoi mihinkään, eikä toimi spontaanisti missään tilanteissa. Myöskään silloin, kun siihen annetaan sähköisiä ärsykkeitä. Myöskin psykiatrisen puolen arvio oli, että päässä vika ei ole. 

Kotona kokeilin alussa hetki toisensa jälkeen kävellä. Kokeilen yhtä ja toista edelleenkin.. Nykyään lähinnä siirtymisiä omatoimisesti- ei niin ihanteellisissa olosuhteissa.. joskus saan siitä hiukan mustelmia ja hamuilen lattiatasolta apua. Kotimme ei ole kovinkaan esteetön ja asumme kolmannessa kerroksessa hissittömässä talossa. Alussa liikuimme omalla tyylillämme. Keksimme tosiaan mieheni kanssa oman tapamme liikkua, kunnes terveenkin jalan voimat heikentyi radikaalisti polven loukkaantumisen seurauksena. Nyt olen viimein pystynyt seistä sillä pienen pieniä hetkiä fysioterapiassa (yhdellä jalalla siis eli ns. Terveellä) sekä siirroissa jalka alkaa olla jo mukana. Rappuset mennään pyörätuolilla eli mieheni tai taksinkuljettaja-sedät vetää raput niin, että istun tuolissa. Äiti on tästä tyylistä sydän syrjällään, kun tosiaan olen melkoisen tapaturma altis.



Mikä hassuinta, kun keskityn johonkin asiaan oikein kovin, en tietenkään ajattele jalkani toimimattomuutta. Kerran istuin sängyn reunalla, laitoin serkulleni tekoripsiä. Serkkuni lähti vessaan hakemaan jotakin, yritin huutaa perään, missä tavara sijaitsee, serkkuni ei kuullut huutoani. Nousin terveen jalkani ja käsieni varassa ylös, kaatusin. Näitä tilanteita on monia. Pelon tunnetta minulla ei ole. En missään vaiheessa ole pelännyt lähteä kokeilemaan jalkani kantavuutta tai mihin minusta on. Haluan kävellä. Ja sen aion vielä tehdä.



Elämä ottaa ja elämä antaa. Jos ei yritä- ei voi saada mitään. Epätoivon hetkiä luonnollisesti on tullut useita. Se, että aina ensimmäinen ajatus toisilla on, ettet yritä tarpeeksi on todella puuduttavaa. Kun tekee kaikkensa ja vielä enemmänkin- sitten sanotaan, että pitäisi "hylätä pyörätuoli", mitähän tässä on yritetty? Ehkä eniten on suututtanut se, että mm. lääkärit, jotka eivät ole ottaneet mitään kantaa tilanteeseeni, ovat tietävinään kaiken- tai jopa enemmänkin. Tai vielä parempaa lääkärit, ketkä eivät ole koskaan tavanneet minua.

Mutta olen onnellinen, että minulla on ollut matkan varrella myös todella huippuja lääkäreitä, hoitajia, fysioterapeutteja, sellaisia ihmisiä, kenelle ei ole tarvinnut selitellä tai perustella yhtään mitään. Ihmisiä, ketkä ovat ottaneet itse selvää ja seuranneet tilanteeni kehittymistä sekä nähneet todellisuuden. Kuten sen, että olen yrittänyt kaikkeni ja haluaisin todella sen pyörätuolin hylätä... Mutta se nyt vaan ei ole ollut vielä mahdollista. En todella olisi koskaan "sitä" edes halunnut. Jos olisi vaihtoehtoja annettu tai ollut.

Tällaisella letkunilkalla, täysin kantamattomalla jalalla, heikosti toimivalla toisella jalalla, puoliksi toimivalla toisella kädellä, invadilisoivilla kroonisilla kivuilla- on vaihtoehdot hiukan ollut vähissä; etenkin, kun vasta viiden kuukauden jälkeen alkaa tapahtua jotakin. Tarkoitan hoitojen suhteen. Josta olen vilpittömän onnellinen. Etenkin nyt, kun hiukan lisäongelmia on ilmaantunut. 

Olen toiveikas. Kaikesta huolimatta. Jos tästä tekstistä tuli kuva, että en olisi, niin ei, kyllä olen, joskus on vaan sellainen olo, että tietyissä asioissa olisi parantamisen varaa.



Potilaan ääni pitäisi saada paremmin kuuluviin. Paperikonsultaatiot pitäisi kieltää lailla (jos kyseinen lääkäri ei ole nähnyt potilasta, eikä tutustu hänen tilanteeseen kokonaisvaltaisesti mm. Tämän hetkisen fysioterapian ja lääkärin lausuntojen suhteen) ja lääkärin pitäisi nähdä potilas kasvotusten, ennen kuin antaa minkäänlaisia lausuntoja.

Hmm. Olen ehkä puhunut. Ja tämä oli nyt vain yhden byrokratian pyörteisiin joutuneen pienen ihmisen turhautumispostaus, ettei mene liian positiiviseksi! ;)

maanantai 10. elokuuta 2015

Selviytyminen

Usein kuulen kysyttävän, miten oikein voin olla näin reipas? Miten voin pysyä näin vahvana kaiken tämän keskellä?




Olen joutunut luopumaan vuosien varrella monista asioista. En ehkä kaikista lopullisesti, mutta ainakin väliaikaisesti. Asioista, joita ennen pidin itsestäänselvinä. Asioista, joista toiset kuulostavat ehkä pieniltä, mutta ovat todella suuria, kun vietät kuukausia neljän seinän sisällä ilman, että pääset poistumaan asunnostasi ulos itsenäisesti. Joku voisi tähän kohtaan sanoa, että miksi ette muuta? Vaihda asuntoa? Hanki sellaista, mistä pääsisin itsenäisesti ulos? Asuntojakaan ei ole mitenkään ruhtinaallisesti ja toisekseen- haluan uskoa edelleen siihen, että tämä on väliaikaista. Niin mistä kaikesta sitten olen luopunut? Työ, urheilu, omatoimisuus, autolla ajaminen, omistusasunnon osto.. Listaa voisin jatkaa loputtomiin.



En kuitenkaan näe mitään syytä valittaa asioista. Asioita, joihin en voi itse vaikuttaa. Se ei vaan ole tapaistani. Saan siitä pahan mielen sekä taakan harteilleni. Koen selviytyväni tästä kaikesta paljon paremmin, kun viljelen sitä kaikkea positiivista, mitä ikinä irti tällä hetkellä elämästäni saan. Sen vuoksi haluaisinkin kirjoittaa alle oman "selviytymisoppaan." Asioita, jotka auttavat minua jaksamaan päivästä toiseen kaiken tämän keskellä. Lienee siinä vastaus tekstin alussa oleviin kysymyksiin, joihin en aina osaa järkevästi vastata. Ja painotan sitä, että kaikilla on oma keino selviytyä erilaisista tilanteista ja tämä on omani, mutta jos kuka tahansa saa rohkeutta miettiä omia selviytymiskeinojaan, niin olen iloinen.

Selviytymisopas:

-Älä uhriudu

-Etsi positiivisia asioita kaikesta, mistä ikinä keksit

-Hetkessä eläminen mahdollisuuksien mukaan

-Yritä välttää suorittamista

-Ota kaikki mahdollinen apu vastaan ja etsi sitä, jos et jaksa itse etsiä, rohkene pyytää apua avun etsimiseen

-Mieti aina, mitä menetettävää?

-Kaikella on jokin tarkoitus, ajatus kantaa pitkälle

-Tee asioita, joita rakastat

-Vaikka haluaisit vetäytyä, olla yksin, hakeudu läheistesi 
seuraan, seura piristää

-Joskus taas, anna itsellesi lupa olla täysin omissa oloissasi jos siltä tuntuu

-Ajattele joskus jotain ihan muuta kuin ongelmia- "ota vapaa ongelmista"

-On lupa tuntea, mitä tahansa

-Älä jää vellomaan ikäviin tunteisiin- kerää puolestaan kaikki energia positiivisista tunteista

-Katso ympärillesi

-Älä koskaan vertaile itseäsi muihin 

-Kunnioita itseäsi

-Rakasta

Näillä ajatuksilla lähden unipuulle ja toivon, että jokainen arvostaa itseään ja tapojaan. Me ollaan yksilöitä. Arvokkaita. Meistä jokainen on arvokas, tällaisenään. Meidän ei tarvitse muuttua. Jos joskus asiat tuntuu hankalilta ehkä voi miettiä, mikä tekee asioista hankalia, mutta uskon, että kaikkeen löytyy jokin ratkaisu. Kaikkea ei ehkä voi muuttaa, mutta ratkaisuja voi etsiä. Yksin tai yhdessä. Ja jos kuka tahansa kokee kaipaavansa vertaistukea niin kommenttikenttään voi aina kirjoitella ajatuksia. Jokainen ajatus on tärkeä.

Hyvää yötä.

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Miten täällä voidaan?

Miten kuvailisin tämän hetkistä elämäntilannettani?

Taistelua erilaisia tahoja vastaan. Taistelua oikeuksistani. Kuntoutumista, elämää hetki kerrallaan. Tämä on elämääni. Elämäni ei silti ole pelkkää taistelua. Elämäni on pieniä iloja, onnistumisen hetkistä kertomista- nauttimista läheisteni seurasta.

En osaa elää ehkä, kuten sairastuneen ihmisen kuuluisi monen mielestä elää. Toisaalla kuulen usein kysymyksiä, miten voin muka olla niin kipeä, kun näytän niin hyvältä" ja nauran. Miten voin olla sairas, kun olen niin  nuori ja jaksan pitää puoliani  sekä hoitaa omia asioitani.. No, kuka kaiken tekisi puolestani, jos en minä itse. Olen aina ollut tällainen persoona. Ennen sairastumistakin olin "vahva" luonne. Pidin omia puoliani, pidin muiden puolia. En valittanut juuri mistään, vaan etsin kaikesta aina mielummin jotain hyvää, koska en nähnyt mitään voittoa siinä, että olisin jatkuvasti valittanut kaikesta, tottakai valitan silloin tällöin ja kun siltä tuntuu. Ja kuuntelen mielellään ihmisten huolia ja murheita. Mutta minulla on oma tapani käsitellä mm. Omaa sairastumistani.

Tiedän, etten voi vaikuttaa sairauksiini jatkuvalla sairauteni käsittelyllä. Teen kaiken minkä voin. Käyn fysioterapiassa, kuntoutan itse itseäni, teen kotiharjoitukset, pidän mielen virkeänä, hoidan pakolliset paperiasiat- uskon parempaan. Pääasia on, että saan olla ja elää kotona. Kaikki on mahdollistettu niin, mikä on mieletöntä.


 En nää sitä omalla kohdallani tarpeellisena, että joka sekuntti murehdin sitä, että miksi juuri minulle kävi näin ja voi, että kun elämäni on nyt surkeaa. En voita sillä mitään, uhriutuneen mielen ja kenties toivottoman olon? Ei käy minun selviytymis strategiaani. Kenties soveltuu toisille, enkä väheksy sitä laisinkaan. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita ja se tulisi hyväksyä. Ei ole oikeaa eikä väärää. 

Meidän jokaisen pitäisi myös muistaa, että nuori ja huoliteltu voi olla myös sairas. Se, että näyttää ulospäin hyvältä ja hymyilee ei tarkoita, ettei voisi sattua niin paljon, että tuntuu siltä kuin tekisi kuolemaa kivun vuoksi. Kipu on invadilisoivaa. Jalka ei edelleenkään toimi. Mutta uskon silti tulevaan. Täältä noustaan vielä. Tärkeintä on uskoa ja toivoa. Niin kauan, kun on toivoa, on elämää.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Pimeä huuto

Rakastan kirjoittaa. Kirjoittaminen on tapani tuoda tunteitani ulos, ulos minusta. Runoissa tietysti on tietynlaista "runollisuutta" mukana. Olen onnellinen, että löysin kirjoittamisen uudelleen. Pitkään mietin, uskallanko julkaista näitä. Kaikkihan tietävät, että kaikki, mitä kirjoitan niiden julkaiseminen muualla ilman minun lupaa on luvatonta ja siinä rikottaisiin tekijänoikeuksia? Uskon sen. Eli kaiken tällaisen olen pitänyt ihan itsestäänselvänä.

Enemmänkin mietin sitä, uskallanko olla näin avoin. Runot ja kaikki tekstit, mitä julkaisen, ovat kuitenkin melko henkilökohtaisia. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että miksi pitäisi salata ja olla jotain, mitä ei ole? Keneltä salailisin? Olen mitä olen. Elämä on tässä ja nyt. Tällä hetkellä istun pyörätuolissa. Kärsin invadilisoivista kivuista 24/7. Toinen käteni toimii hieman huonommin kuin toinen. Jalassani on halvaus sekä hermostollinen sairaus, kaikki nämä ovat minusta itsestäni riippumattomia asioita.

Olen välillä todella väsynyt ja epätoivoinen tilanteeni suhteen. Haluaisin käydä töissä ja mennä päivisin miten huvittaa. Haluaisin nähdä parasta ystävääni sekä kummipoikaani usein kuten ennenkin. Haluaisin kyetä toimimaan itsenäisesti, enkä olla toisten ihmisten autettavana 24/7. Haluaisin kyetä itse pesemään pyykkimme niin, ettei äitini tarvitsisi tehdä sitä, mutta hän tekee, koska hän rakastaa ja tahtoo auttaa, kun tietää, että mieheni aika menee töiden ohella minun auttamisessa ja kuntouttamisessa. Tahtoisin, että näkisin isääni sekä äitipuoltani usein muutenkin kuin silloin, kun he ovat ihanasti lupautuneet kuljettamaan minua lääkäreihin, fysioterapioihin ja joka paikkaan. Haluaisin kyetä matkustamaan sisarusteni luo silloin, kun siltä tuntuu. Kuten myös muiden sukulaisten. Haluaisin mennä joka päivä katsomaan isovanhempiani. Silloin, kun ukkini oli sairaalassa olin itse huonossa kunnossa. Näen unia siitä, että ukki kävelee edellä johonkin ja huudan hänen perään, enkä kykene kävellä perässä, koska jalkani ei toimi.

Eli tiivistettynä- toivoisin, että elämäni palaisi ennalleen. Vaikka tiedän, että olisi hyvä yrittää elää tässä ja nyt. Siihen pyrinkin. Toisinaan se on vain kovin hankalaa. Kaikilla on heikkoja hetkiä. Elämässä on asioita, joita ei vain voi aina ymmärtää.

Mutta nyt haluan julkaista teille runon, jonka kirjoitin vähän heikompana hetkenä. Tämä viikko on ollut taas melkoisen raskas. Sairastamisen lisäksi joudun käymään melkoisen paljon muitakin asioita läpi. Paperiasiat sekä asian kanssa eläminen vie todella paljon voimia. Haluan silti uskoa, että tämä on väliaikaista. Tai ainakin jotain tapahtuu niin, että eläminen asian kanssa on helpompaa. Mutta itse asiaan!

Pimeä huuto

Kesäisen hento kuiskaus 
Enkelin lento, suojelus
Lapsen pienen maallisen
Askel heikko, raskas taakka 
Joka päiväinen
Ota siipiesi suojaan
Hennon helmasi huomaan 
En katsettani irti päästä
Tarvitsen suojaasi
Huolimatta säästä

Käy kiivas sota pääni sisällä
Piikikkäät, terävät
kynnet repivät luiset kämmenet
Raapivat, raatelevat sisimmässä

Alien se siellä syö, ei kysy lupaa 
Huoletta asuu minussa
Voimani imee, tuskaa
Huolta, pelkoa
Surutta kaiken vie
Ei mitään pelkää 
On paholaisen
Puvussa

Auta minua
Kuulethan pyynnön
Ei kukaan kutsuuni
Vastaa
Olen yksin, huudan
Pimeässä

Tyhjä on huone
Seinät valkoiset 
Vankilaksi kehoni
Muuttunut on,
Ei liikettä raajassani,
Mikä todellista,
Mikä unta,
Missä olen
Pakoon pääse en
Vie minut jo pois
Pelasta, olethan
Valon enkeli 

-Saara-



torstai 2. heinäkuuta 2015

02.07.2011 ❤️

                                                         Rakkaus.











Mitä se on. Mitä se merkitsee sinulle?
Onko se kolme sanaa päivittäin vailla tekoja?
Onko se arkisia tekoja kiireen keskellä, jotta voit itse joskus hengähtää?
Mitä rakkaus on?

En usko, että kukaan voi määrittää, mitä rakkaus on kahden ihmisen välillä, jos kyseessä et ole sinä itse. 

Miksi mietin tätä nyt?

Meillä oli tänään (tai siis eilen 02.07.2015) neljäs kihlajaispäivä. Meillä rakkaus on ollut sanoja sekä tekoja. Rakkaus ei todella ole ollut ruusuista. On pelätty, on itketty, on surtu ja on myös vihastuttu. Kaikkea mahtuu meidän rakkauteen. Meidän suhteessa on kaksi hyvin erilaista ihmistä. 

Minä, yltiöpositiivinen, määrätietoinen papupata. Kihlattuni hieman hiljaisempi, kiltti kuin mikä. En usko kliseisiin sanontoihin, mutta sanonta "erilaisuus täydentää toisiaan" pätee kyllä meidän kohdalla.

Suhteemme alkutaival oli jo melko koetuksella. Ensimmäisten kuukausien aikana jouduin sairaalaan. Minut leikattiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella kipeä sairaalasta viimein kotiuduttuani ja liike- sekä nostorajoituksia oli paljon. Siitä alle kuukausi eteenpäin mieheni lähti armeijaan, jossa hän vietti seuraavat 9kk. Sinä aikana tapahtui paljon.

Menimme kihloihin (ensin salaa epävirallisesti vanhemmilta ja sitten vasta silloin heinäkuussa virallisesti), muutimme yhteen; ajatuksella, että on ihanaa, kun on rauhallinen paikka jossa olla miehen tultua kotilomille. Ja se olikin. Luksusta kertakaikkiaan. Joskus kotimme tuntui kylläkin enemmän armeijapoikien hotellilta, mutta se oli hauskaa, muistoja. 

Mieheni päästyä armeijasta olinkin jo aloittanut sairaanhoitaja opinnot. Jonkin tovin ehdimme viettää normaalia elämää kunnes kaikki muuttui. Ja sairastuin; pysyvästi. Invadilisoiva, 24/7 elämässäni läsnäoleva kipusairauteni on todettu tai ainakin sanottu, että se on ja pysyy, mutta odotan silti ihmettä. Ja sitä, että paranen- kaikesta. Jalkani halvauksen tai käteni suhteen ennusteita ei ole. Käteni voi olla heikompi synnynnäisenkin vamman erbin pareesin vuoksi, mutta kovaa treeniä vaan (välillä vähän liian kovaa jopa).

Haluaisin kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä, mitä olen miehelleni antanut ja mitä mieheni on tehnyt eteeni, julkaista teille ihanat lukjani yhden runoistani.

Tämä on kirjoitettu herkällä hetkellä jalan halvaantumisen jälkeen, rankka asia, joka vieläkin hankaloittaa elämäämme todella paljon, kaiken muun lisäksi.



Rakkauden pakettiauto

Ethän pois menisi
Vaikka joskus sanoisin sinulle rumasti
Tiedäthän etten koskaan sitä tarkottaisi

Olen vain pieni sydän, pieni rikottu sielu
Vailla hillittyjä sanoja, sirpaloiduiksi vedettyjä paloja

En osaa pukea, en osaa kävellä
En saa otettua lääkkeitä, en pääse ylös sängystä

Olet kahlittu, olet kuin käsiraudoissa kiinnitettynä minuun 
Enhän sitä tahtoisi
En koskaan sinuun
Sillä lailla takertuisi
En omistushaluisesti omistaisi

Ei kukaan minulta lupaa kysynyt
Kaiken kysymättä veivät
Elämän kertaheitolla 
kuperkeikan 
Ylösalaisin heittivät

Eihän siitä koskaan toisiamme syytetäisiin
Vaan rakkaudella rakkauttamme vaalisimme
Palvoisimme kaikkea hyvää
Sitä yhteistä kipinää, minkä yhä omistamme
Se ei kuole pois, rakkaus on ikuinen
On todistus nähty, kertakaikkinen

En koskaan voisi olla sinulle sellainen
En tarpeeksi hyvä, mutta kuitenkin omanlainen, erilainen
En tylsä, enkä ainakaan liian tasainen

On elämämme vaihtelevaa, melko mutkikasta
Kuin kuoppainen hiekkatie
Vanhalla pakettiautolla vuodelta kahdeksankymmentäyhdeksän, joka saattaa joskus hyytyä mutkissa, mutta vie silti varmasti perille

-Saara-

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Vertaistuki

Kirjoitin tänään tekstin vertaistuesta. Vertaistuki on olennainen osa ihmisten elämää. Vertaistuella on iso rooli monessa asiassa. Vertaistukea voi saada monenlaisten asioiden parissa. Itse olen saanut vertaistukea kipusairauksieni vuoksi. Olen käynyt "livenä" kipuryhmässä, joka kokoontui syksyllä ja keväällä joka toinen viikko.

Vertaistukea voi saada myös internetissä. Vertaistuella on iso rooli elämässäni. Siitä on ollut todella paljon apua ja koen saaneeni siitä paljon. Mutta on myös huonot puolensa. Haluan laittaa teille alle kommentin, minkä julkaisin eräissä internetin vertaistukiryhmissä. Kommentti ei siis ollut kenellekään henkilökohtaisesti kirjoitettu vaan täysin yleisellä tasolla pohdiskelua;



Oon kuulunut vertaistukiryhmiin jo melko kauan. Mulla on ryhmistä paljon positiivista sanottavaa. Ilman teitä, en olisi tässä. Haluan kiittää teitä kaikkia siitä. Kaikista niistä tsempeistä ja halauksista, mitä olette lähettäneet. Oon todella onnellinen, että oon ollut osa yhteisöä, kuulunut johonkin. Sairauden myötä se tunne, se on kadonnut. 




Työelämä on jäänyt. Opiskeluihin en ole kykenevä. Ei ole enää yhteisöä, missä olisi tiiviisti mukana. Sairaus rajottaa niin paljon, kuten kaikki varmasti tiedämme. Sairaus rajottaa niin fyysistä, psyykkistä kuin sosiaalista elämää. Jokainen meistä varmasti on jossakin vaiheessa tuntenut näitä fiiliksiä- ihan kuin olisin yksin tässä maailmassa, eikä täällä oo ketään muuta. Ei ehkä ihan kaikki, mutta uskon, että monilla hetkittäin oman kodin seinät kaatuu päälle.

Mutta viimeaikoina mulla on herännyt eräs huoli. Huoli siitä, miten me käsitämme sanan vertaistuki. Miten sinä käsität sen? Mitä sinulle sana vertaistuki merkitsee? Mitä haet vertaistuelta? Ja kyllä, olen valmis ottamaan asian keskustelun aiheeksi, vaikka tämä meteliä ja keskustelua nostattaisikin. Mutta joskus se kissa on nostettava pöydälle. Mun mielestä monissa ryhmissä on viime aikoina ollut hiukan negatiivista ilmapiiriä havaittavissa ja sen vuoksi tämän saman tekstin julkaisen parissakin ryhmässä.

Kilpailua. Onko sairaus ja kipuilu joukkuelaji? On, siinä mielessä mun mielestä, että me ollaan kaikki samaa joukkuetta, samalla puolella, vedetään samaa köyttä tai potkitaan palloa samaan maaliin tai tehdään yhteisiä koreja. Mutta ei niin, että oltaisiin toistemme vastustajia. Sitä on ollut havaittavissa viimeaikoina.

Mielestäni kipuilusta on tehty välillä kilpailua. Se on mielestäni hieman väärin vertaistukiryhmissä, eikä oikein sovi vertaistukiryhmiin. Missä kuitenkin tarkoitus tukea, ei torjua. Kilpailulla tarkoitan sitä, että toisinaan ehkä huomaamatta, kyseenalaistamme toistemme hoitoja, lääkityksiä, sairauksia tai jotain muuta. Aliarvioimme toisia ihmisiä. Emme kunnioita toisia riittävästi. Onko tämä vertaistukea? Mielestäni ei. "Omiamme" epäillään tai kyseenalaistetaan jotakin? Kuuluuko se vertaistukeen? 

Mielestäni meillä kaikilla on voimavarat vähissä. Jos jokin mietityttää tai on epäselvyyksiä, niin keskustelut voisi käydä yksityisviestinä kahden kesken tai henkilökohtaisesti. Ei julkisesti kaikkien silmien alla. Julkinen media, se on kuitenkin edelleen julkinen. Sanaa julkinen painottaen.



Edelleen toivoisin, että jatkossakin kaikille jäisi hyvä mieli vertaistuesta sekä se palvelisi meitä jokaista. Pidetäänkö hyvät tavat mielessä myös täällä internetissä? Ollaan yhtä ja vedetään samaa köyttä? Ja jos jokin tai joku ihminen ei nappaa, kerrotaan se henkilökohtaisesti yksityisviestinä- ei julkisesti kaikkien silmien alla.

Ja painotan, tämä ei ole henkilökohtaisesti kenellekään osoitettu. Tämä ei tullut mieleeni päivässä, ei viikossa- vaan monia kuukausia sitten. 

Mukavaa kesän jatkoa jokainen kipuvertainen, ollaanhan tovereita, lämpimiä jokainen! ❤️

Rakkaudella, Saara

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Pieni vinkki!

Vaikka asia ei ehkä kosketa sinua, se saattaa koskettaa jotakin lähipiirissäsi. Eurooppalaisen tutkimuksen mukaan viidesosa aikusväestöstä kärsii yli puoli vuotta kestäneestä kivusta, joka on vähintään kohtalaista, ilmenee useita kertoja viikossa ja heikentää toimintakykyä. (http://www.duodecim.fi/kotisivut/docs/f757188385/krooninenkipu.pdf)

Sen vuoksi haluaisin linkittää teille listan, jossa on useita Suomen Kipu ry:n jäsenten blogeja. Kirjoittajat kirjoittavat kaikki omalla tyylillään, omasta elämästään, kaikki mistä haluavat ja milloin haluavat. Mutta meille kaikille Suomen Kipu ry:n jäsenille yhteistä on kipu.

Kipu, joka on yksilöllistä, josta kukaan ei voi tulla sanomaan meille, ettet sinä tunne noin tai sinä tunnet näin. Kipu on subjektiivinen tunne. Kipua varten ei ole Suomessa käytössä kuumemittarin kaltaista mittaria, jolla voitaisiin mitata, millä asteikolla me tunnemme kipua. On vain asteikko, jolla me itse määritämme kipumme.

Kukaan ei voi sanoa toiselle- minun kipuni, on sinun kipua kovempaa. Me kunnioitetaan toisiamme. Me arvostetaan, kannustetaan ja tuetaan toisiamme.
Me olemme joukko, joukko ihmisiä, täysin tavallisia, keiden kohdalle on sattunut yhdistävä tekijä- kipu, erinäisistä syistä. Kivun aiheuttajia on lukuisia. Eikä se aina välttämättä ole selvillä. Ja vaikka aiheuttaja ei olisi selvillä niin silti, ihmisen kipu tulee ottaa todesta ja ihmisen kipu on silti täysin samalla viivalla sellaisen ihmisen kanssa, kenellä on diagnoosikoodi kivulle. Koodi ei katso kivun kovuutta.

Alla linkki Suomen Kipu  ry:n sivuille, jäsenten blogeihin;

http://www.suomenkipu.fi/jasenten-blogeja/





Kaikille kiputovereille paljon haleja sekä voimia ja kaikille muillekin! 

torstai 25. kesäkuuta 2015

Sinulle, joka et osannut arvostaa itseäsi

Olen sairastanut invadilisoivaa kipusairautta lähes kaksi vuotta. Sairastuin invadilisoivaan kipusairauteen sappikivitaudin sekä sappirakonpoistoleikkauksen seurauksena, joka tehtiin 20.08.2013. Elämäni on ollut siitä asti melkoista taistelua. Kipuja vuorokauden ympäri, arjesta selviytymistä ja paperisotaa erilaisten tahojen kanssa.

Hoitosuhteeni kipupoliklinikalla alkoi joulukuussa 2013, olin ennen kipupoliklinikalla alkanutta hoitosuhdetta jatkuvasti kipujen vuoksi ensiavussa ja lääkärit tulivat siihen tulokseen, että asiaan olisi tultava muutos.
Yhtäkään pahaa sanaa en kipupoliklinikalta saamastani hoidosta voi sanoa. Ainoastaan toivoisin lisää hoitohenkilökuntaa sinne, jotta kaikille kipupotilaille voitaisiin saada hoitoa riittävän ajoissa, koska kipu ei katso aikaa. Kipu ei odota.

Kerran sain ihanalta kipuhoitajaltani tehtäväksi kirjoittaa myötätuntoisen kirjeen itselleni. Tehtävä ei ollut todellakaan helppo. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kaiken tämän kokemani jälkeen olen kirjeeni ansainnut ja aion suorittaa tehtäväni kiitettävästi. Tosin koskaan en tätä kirjettä kipuhoitajalleni näyttänyt. Ajattelin kopioida nyt alle myötätuntoisen kirjeen minulta itseltäni itselleni, se kuuluu näin;

Haluaisin ensin esittää sinulle yhden kysymyksen; miksi. Sinä et ole julma ihminen ympärillä oleville ihmisille, autat kaikkia muita, jopa yli omien voimavarojesi. Kun olit juuri leikattu ja todella huonossa kunnossa, hoidit viimeisillään olevaa ukkiasi, koska et osannut kieltäytyä, et voinut näyttää, ettet kykenisi siihen. Suoritit lopussa olevia sairaanhoitaja opintoja. Hoidit kaiken muun arjen siinä rinnalla. Huolehdit kodista sekä hallitsit hyvin kaikkea muutakin. 

Taas herää kysymys miksi. Miksi sinun täytyy olla noin kovin julma itsellesi. Olisi reilua, että kohtelisit itseäsi, kuten kohtelet muita. 

Kuvittelet kai, että sinun tulee olla jotakin suurta. Hallita elämää, joka kantilta. Sinun tulee olla jotakin kovaa ja vahvaa kuin betoni. Mutta ymmärtäisitpä sen, että vahvallakin on oikeus olla heikko. Et voi oikeasti olla vahva, jos et osaa olla heikko -tiedäthän sen itsekin? Ethän vaadi muitakaan olemaan jatkuvasti vahva ja kätkemään heikkouden.

Ehkä et ole halunnut ymmärtää, mitä olet käynyt läpi. Et ole tainnut antaa hetkeksikään itsellesi lupaa olla kipeä tai sairas. Sinähän olet reipas ja rohkea- eihän sellainen ihminen voi sairastua. Miksi ei? Mikä sinua olisi suojellut. Nyt on aika hyväksyä se, mitä elämäsi on. Se on sinun elämäsi, etkä saa antaa enää hetkenkään lipua ohitse.

Sinun täytyy vain mennä eteenpäin. Nyt on se hetki. Aika opetella luopumaan. Voit antaa itsellesi luvan ottaa tilalle jotain uutta, kun luovut jostain vanhasta- vaikka ajatuksella persoonasi tyyliin, kun luovut vanhoista vaatteista, voit ostaa tilalle paljon uusia, paljon kivempia ja hienompia.

Ymmärtäisit nyt, ettei elämäsi ole ohi. Se on vasta alussa. Tämä on sinun seikkailu jossa on ollut mutkia ja ojia, mutta ne täytyy vain matkata sekä ottaa vastaan kaikki, mitä vastaan tulee.

Toivoisin sinun hyödyntävän nyt kaikki ne lahjat, mitä sinulla on; jollain muulla tavalla kuin itseäsi kuluttamalla. Elää siinä hetkessä.

<3:llä Minä

Ja samaa toivon teiltä, olkaa armollisia itsellenne, antakaa lupa itsellenne olla joskus heikkoja, ihminen ei voi olla vahva, jos ei kykene olemaan heikko. Olkaa myötätuntoisia itseänne kohtaan. Rakastakaa itseänne. Pitäkää huolta itsestänne. Koska meillä on aina itsemme, kehomme ja mielemme. Kokonaisuus.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Mihin aika kuluu?



Monesti mietin, että vasta leikittiin serkkujeni kanssa piilosta serkkuni omakotitalon pihapiirissä. Ei mietitty, mitä kenelläkin oli päällä, oliko hiukset hyvin ja sopiko housut sekä paita toisiinsa. Lapsen murheet olivat silloin niin toista kuin aikuisen ihmisen. Ja aikuistenkin ihmisten murheet ovat erilaisia. Toiset murehtivat töistä, toiset avioliitosta, toiset raha-asioista, toiset ulkonäöstä, toiset sairauksista ja toiset kaikesta siitä, toiset jostain ihan muusta. Kukaan ei ole mikään sanomaan, kenen murheet ovat suurempia kuin toisen. Hetkittäin itse ainakin toivoisin voivani olla vielä lapsi. Viaton, pieni, vailla minkäänlaista ymmärrystä ja vastuuta. Vaikka toisaalta en kaipaa niitä hetkiä laisinkaan.






Lapsuus ei ollut kuulemani mukaan itselleni helppoa aikaa. Olen kärsinyt hankalasta migreenistä pienestä asti. Jo päiväkodissa aloin kärsiä oireista ja voin pahoin milloin missäkin sekä armoton päänsärky muistuu kyllä mieleeni. Pimeä huone, uni ja ämpäri. Ne olivat jo pienenä tärkeimmät asiat elämässäni. Edelleen tämä sairaus on vahvasti elämässäni. Kroonisena eli mukana ympäri vuorokauden. Kaiken muun lisäksi. Silti haluan elää täysin normaalia elämää. Tai ainakin yrittää elää.








Mielestäni ikinä ei saa antaa minkään tai kenenkään hallita sinun elämääsi. Oli hallitsijana kipu tai toinen ihminen. Jokaisen tulee kyetä määräämään elämästään itse. Silloin jos antaa jollekin vallan, antaa koko käden ja helposti se vie kaiken. Itse olen nähnyt lähipiirissäni paljon ihmisiä, ketkä on uhriutunut sairaudelle. He elää sairaudelle. He tekee kaiken sairauden armoilla, sairauden sanelemana. Ilman minkäänlaista omaa päätäntä valtaa. Uhriutuneita. Surullista katsoa sivusta, kuinka joku antaa koko elämän lipua ohitse. Huomaamattaan näin elämästä kuluu vuosi, kuluu toinenkin ja elämästä katoaa koko pohja. Ei ole enää muuta kuin sairaus, minkä vuoksi eletään.






Itse olen päättänyt ottaa sen linjan, että otan elämästä kaiken irti, kaikesta huolimatta. En voi elää eilistä, enkä tietää huomisesta, yritän elää tässä hetkessä- tänään. En halua, että elämäni lipuu ohi ja jossain vaiheessa mietin, mitä olen elämässäni saavuttanut tai mistä olen onnellinen. Haluan olla onnellinen jokaisesta eletystä hetkestä. Onnellinen siitä, että olen tässä ja nyt.




"Älä kadota hetkeä, ole läsnä ja hengitä,
voi pieni hetki ohitse mennä,
jos et kii tiukasti pidä,
kohti unelmiasi lennä
On kyseessä matka aurinkoon tai kuuhun,
älä anna kenenkään estää,
vaan mene ja jätä energiasi muuhun
kuin murehtimiseen
Kuka olet ja minne menet,
mitä oli eilen ja mikä on huomen,
matka ääretön
avartukoon lapsille rohkeimpien
kaikille, ketkä kohtaa hetken
sen mikä on tänään
ei, mitä oli eilen"
-Saara-

Muistakaa ystävät♡

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Uusi alku

Pitkän aikaa mietin, aloittaisinko uudelleen minulle rakkaan harrastuksen. Eli blogin kirjoittamisen. Näin yön pimeinä tunteina tulin siihen tulokseen, että kyllä. Ja tässä sitä ollaan.
Ensimmäistä postausta kirjoittamassa- uusi alku.

                                 

Elämäni ei ole ollut ruusuilla tanssimista ja voin jo alussa kertoa, että blogini tulee olemaan matka, matka elämässäni, matka menneessä ja matka tulevassa. Mutta etenkin matka juuri tässä, tässä hetkessä. On tapahtunut paljon asioita, joilla on ollut suuri vaikutus minuun itseeni, perheeseeni sekä muuhun lähipiirini. Elämäni on kaventunut neljän seinän sisään, kodistani on tullut vankilani.

En ikinä olisi osannut kuvitella näin tapahtuvan. Ei kukaan varmasti osaa. Olen ollut pitkään sairaslomalla ja olin palaamassa töihin, kunnes tapahtui odottamaton käänne ja kaikki vietiin jalkojeni alta hetkessä. Kaikki mistä olin unelmoinut. Kaikki mistä olin haaveillut.

Nyt on aika rakentaa elämälle uusi alku, uusi pohja. Vahva sellainen. Elämä ei ole koskaan itsestäänselvää. Mitä tahansa voi tapahtua, kenelle tahansa. Koskaan ei tulisi luottaa sanontaan "elämä kantaa." Niin se ei ole tehnyt, ainakaan minun kohdallani. Silti uskon ja luotan, että tulevaisuuteni tulee olemaan valoisa. Elämäni yhtä arvokas kuin olisi ollut ilman näitä tapahtumiakin.

Meillä on mieheni kanssa paljon suunnitelmia, paljon odotuksia tulevalta ja kaikki jää nähtäväksi. Lisää elämästäni, kaikesta tapahtuneesta kerron teille vielä. Pala palalta avaan mennyttä sekä tulevaa. Tulette näkemään kuntoutumistani, taisteluani sekä positiivista energiaani, joka kantaa läpi harmaan kiven.