sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Ensimmäinen lokakuuta.

Elossa.



Takana liian pitkä jakso sairaalassa. En kykene laskemaan näitä päiviä. Aamulääkkeet, antibiootit, aamupala, aamupesut.. sama jatkuu, päivästä toiseen- viikosta toiseen. Jopa tässä tapauksessa kuukaudesta toiseen. Tähän jaksoon on mahtunut toimenpiteitä, leikkaus, sepsis, kipua, kipua ja lisää kipua. Sekä paljon asioita, joita ei voi kirjoittaa.



En odota mitään niin paljon, kuin kotiin pääsyä. Mutta hetki kerrallaan. Mitään muuta ei nyt voi. Näihin kuukausiin on mahtunut kaikenlaista, mutta parasta on ihmiset, ketkä edelleen jaksavat pitää pinnalla. Olla läsnä. Pitää kiinni.




perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kuntoutusta

Ollaan jo puolessa välissä tätä kesää. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun oikeasti tuntui kesältä. Alkukesästä kirjoitin blogiin kuntoutusjaksosta, joka sitten päättyikin hyvin lyhyeen. Tästä en blogin puolelle koskaan kirjoittanutkaan. Tämän sairauden ja vamman kanssa eläessä mikään ei ole yhtä varmaa kuin epävarmuus. Tällä kuluneella viikolla olin sitten tuolloin keskeytyneellä jaksolla. Keho tarvitsi hiukan aikaa toipua kevään aikana jo kolmannesta sairastetusta sepsiksestä.



Viikko oli taas kaikenkaikkiaan kokonaisuutena todella monipuolinen. Päivät täyttyivät erilaisilla terapioilla kuten fysio- ja toimintaterpaioilla. Tapasin myös psykologia, sosiaalityöntekijää sekä lääkäriä. Osaston hoitohenkilökuntaa unohtamatta. Kuntoutuspaikkani on ihan huippu. Jokainen kohdataan omanlaisena yksilönä ja sen mukaan toimitaan.


Päivien täyttyessä terapioista ja muista ajoista, illat täyttyivät ystävien tapaamisilla. Olen onnekas kaikista ihmisistä, keitä elämässäni on. Jokaisena päivänä joku läheisistä oli kanssani osastolla. Unohtamatta perinteistä pakoa kuntoutuslaitoksesta kaupungille.



Lähiaikoina on ollut paljon kaikkea ja samalla ei mitään. Täällä kirjoittelen aina, kun voimat sen sallii. Toivon lämmintä kesää jokaiselle. ❤

torstai 1. kesäkuuta 2017

Pientä päivitystä

Koska vammani ei ole ainoastaan halvauksen vuoksi vienyt minua pyörätuoliin. Se on vienyt elämästäni paljon, paljon muutakin. Se on vienyt etenkin paljon yhteistä aikaa läheisteni kanssa. Se on vienyt paljon terveydestäni. Mutta jossittelu ei auta, surkuttelu ei auta. Täytyy katsoa eteen päin. Olla onnellinen pienistä hetkistä. Elämästä.

"Just breathe, stay strong and don't give up."


Taas yksi hankala septinen infektio takana. Lisää sulateltavaa kehon tilanteesta. Lähes pari viikkoa sairaalahoitoa takana. Tuttu osasto, tutut hoitajat ja lääkärit. Jos jostain olen kiitollinen, niin saamastani hoidosta. Jos voisin nyt sen tehdä, tässä ja nyt kiittäisin jokaista minua hoitanutta hoitajaa, lääkäriä, terapeuttia- jokaista, joka on jollain tavalla ollut osa hoitoani, huolehtinut ravinnon saannistani ollessani sairaalassa tai muussa vastaavassa, ottanut minulta verikokeita, auttanut esimerkiksi kelan ja vammaispalvelun kimuranttien hakemusten kanssa. Ihan kaikkia, keiden hymyilevät tai ei aina niin hymyilevät kasvot olen kohdannut. Joskus kaikilla on huonoja ja joskus hyviä päiviä. Me kaikki olemme ihmisiä. Siksi rakastin olla sairaanhoitaja. Ihminen ihmiselle.



Kohta valmistaudun verikokeisiin lähtöön ja sen jälkeen alan pakkaamaan tulevaa viikkoa varten. Olenhan jo pari vuotta käynyt samaisessa kuntoutuslaitoksessa kuntoutumassa, johon olen tulevana sunnuntaina lähdössä. En siis voi luvata ihan hetkeen postausta, mutta jos on toiveita aiheista tai jotain kysyttävää, niin muistattehan, olisin niistä erittäin iloinen! ❤



Ihanaa kesää kaikille❤

Viimein kotona❤





lauantai 6. toukokuuta 2017

Sinä riität

Älä laihduta- päivän kunniaksi jaan kirjoittamani runon, jonka myötä ymmärsin olevani hyvä, todella hyvä juuri näin. Pyörillä kulkevana, pyöreänä ja pehmeänä.



Toivon, että myös sinä voisit tuntea näin. Ympäröivä maailma on ihmeellinen, se muuttuu jatkuvasti. Sen vauhdissa voi olla vaikea pysyä. Me jokainen riitämme kuitenkin juuri tällaisina tässä maailmassa. Ihmeinä. Omanlaisina. Erilaisina. Omilla paikoillamme. Missä ikinä olemmekin.




6.5.2017

Mitä onkaan tuolla taivaalla
Mitä lie kaikkea maan päällä

Kasvaako kuussa päivänkakkaroita
Onko metsässä menninkäisiä
Juoksenteleeko pienet lapset 
Marsissa paljailla varpasillaan

Uiko meressä krokotiileja mustia
Onko plutossa isokorvaisia ruskeita koiria

Onko kivet isoja vihreitä smaragdeja
Mikä auringonsäteissä kimaltaa
Sisältääkö säteet pieniä keltaisia timantteja

Maailma täynnä pieniä ihmeitä
Sinä yksi niistä
Minä toinen

-Saara-



torstai 27. huhtikuuta 2017

Oon sun



Tahdon nähdä auringon nousevan
Laskevan pimenevään iltaan
Tahdon kuulla lintujen laulavan
Hiljaisuuden yön saapuvan

Tahdon olla sun
Yksin ja ainoastaan
Käpertyä kainaloon
Kuulla sen kauneimman laulun, niin heleän
Kaipuun sointuvan

En tahdo nukahtaa yksin
Vaan vierelläs sun
En tahdo pelätä mitään
Olen rohkea, uskallan

En tahdo luovuttaa koskaan
Aion elää, olen voittamaton
En tahdo kuolla koskaan
Toivon nuoruuden olevan päättymätön

Tahdon nauraa, laulaa, itkeä ja tanssia yöhön
Keskellä keskikesän juhlan
Juhannusyönä vierellä sun
En tahdo kadota pimeyteen
Tahdon todistaa tämän
Rakkautemme on sammumaton

-Saara-




torstai 13. huhtikuuta 2017

Piilosilla

Jotenkin on niin paljon helpompaa piiloutua hymyn ja tyhjien sanojen taakse, kuin näyttää, mitä oikeasti tunnen. Mitä ajattelen, mitä asioita yritän käydä läpi yksin omassa mielessäni. Ympärilläni on paljon rakkaita. Ihmisiä, keille voisin täysin vapaasti, ilman minkäänlaisia estoja avata sielun maisemaani. Se ei vaan ole niin yksinkertaista. Ihminen, joka on aina tottunut olemaan se vahva, kaatumaton.

Nyt on kuitenkin korkea aika tehdä muutos, ennen kuin satutan itseni lisäksi käytökselläni ja toiminnallani ympärilläni olevia ihmisiä. Olen matkalla, ehjää minusta ei varmastikaan kaiken kokemani jälkeen voi saada, mutta kokonaisemman kyllä. Tänään keskustellessani näistä asioista pitkästä aikaa ääneen, ulkopuolisen ihmisen kanssa sain paljon ajateltavaa. Työstettävää oikeastaan. Ulkoisilla kehoa tukevilla tuilla ja ortooseilla saadaan pidettyä kehoni kasassa, mutta mieltä ei ulkoisilla tuilla saada tuettua, saati korjattua.

 Pääsääntöisesti olen toiveikas, näen elämässäni paljon hyviä asioita. Olen aidosti iloinen ja onnellinen suurimman osan ajasta, mutta toisina hetkinä suru ottaa vallan. Suru kaikesta tapahtuneesta sekä siitä, ettei kehoni tai elämäni koskaan tule olemaan entisellään. Se on kylläkin täysin luonnollista, reagoida erilaisin tuntein kaikkeen koettuun. Tunteita ei kenenkään tarvitsisi mielestäni piilotella, ei myöskään itseni.

Muutoksia ei saa toteutumaan hetkessä, kaiken työstäminen on mahdollisesti elämän pituinen matka. Asioiden käsittely tuo mahdollisesti elämääni lisää sisältöä, lisää mielekkyyttä. Haluan oppia olemaan sinut vammautumisen jälkeisen kehoni kanssa. Haluan tuntea olevani se sama nuori, kuin olin ennen vammautumista ja sairastumista.



Saatan antaa somessa itsestäni vahvan ja reippaan kuvan, se on osa suojamuuriani. Itse en perusta koko elämäni jakamisesta somessa, tietyt asiat kuuluvat vain minulle ja läheisilleni, ei puolitutuille ja tuntemattomille. Aina ei siis sokeasti kannata uskoa kuvaan, mikä ihmisestä muodostuu sosiaalisen median eri kanavissa. Minulla on vapaus valita ja haluan säilyttää tietynlaisen rajan sekä ennen kaikkea turvallisuuden. Itseni ja muiden takia.


Miten aion alkaa nyt hoitaa mieltäni ja kehoani kokonaisuutena? Olen saanut matkan varrella hyvin paljon erilaisia, hyväksi todettuja harjoitteita hoitajilta, lääkäreiltä ja terapeuteilta. Itse olen sukeltanut tietoisuustaito- harjoitteiden sekä erityyppisten mindfulness- harjoitteiden maailmaan, ne ovatkin iso osa arkeani ollut jo useamman vuoden ajan.

Nyt olen saanut lisäksi tehtäväksi
opetella erilaisia kehon rajoista muistuttavia harjoitteita.

Näistä aion kirjoittaa kokonaan ihan oman tekstin, kun voimia siihen on.
Nämä kaikki ovat osa hoitoani ja kuntoutustani. Ei yksin, vaan yhdessä.

Näihin lauseisiin toivotan kaikille lukijoille mahdollisimman rauhaisaa pääsiäistä! <3

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hetkessä tässä ja nyt

Viime viikonloppuna vaari saatettiin viimeiselle matkalleen. Päivä oli rauhallinen. Rauhallinen ja kaunis. Illalla sanoin miehelleni "taivaskin itkee." Vaikka päivä olikin omalla tavallaan kaunis, oli se myös äärimmäisen raskas ja synkkä. Ikävä on loputon, mutta jokaisella meillä on aikamme.

Ikävöiden.


Tämä viikko on kulunut jälleen pitkälti nukkuen. Keho on väsynyt. Se vaatii päivä päivältä enemmän lepoa. En jaksa enää edes väsymykseltä kiinnittää huomiota koko ajan nousevaan kuumeeseen, enkä muihinkaan uusiin oireisiin.



Haaveilen kesästä. Haaveilen lämpimistä illoista ja auringonlaskuista. Tänä kesänä aion päästä Ruisrockiin, jossa meillä on ollut tapana käydä kesäisin. Nyt pari edellistä kesää ollaan jätetty väliin vammautumiseni jälkeen.

Pian tulee kuluneeksi kaksi vuotta halvaantumisestani. Vammani on hiljattain todettu täydelliseksi vammaksi. Moneen asiaan on saatu viimein selvyys, vaikka se ei tilannettani juurikaan muuta. Vammautumisesta ja vammasta olisi tarkoitus kirjoittaa oma postauksensa jossakin kohtaa, kun ajatus on vähän kirkkaampi ja kykenen jäsentämään tekstiä fiksummin.

Kuva:Pinterest


Nyt kuitenkin yritän nukkua. Kuuntelen rentoutusharjotteita ja hengitän. Tärkeintä on nyt vain hengittää syvään sisään ja ulos. Hetki kerrallaan.

Tämän illan rentoutusharjoitus;

https://youtu.be/b75yqBFS5q4



tiistai 21. helmikuuta 2017

On kulunut melko pitkä tovi edellisestä tekstistä. Menneisiin viikkoihin on mahtunut paljon. Isoja asioita ajateltavaksi. Olen joutunut olemaan sairaalassa paljon, ihan liikaa. Kotona oleminen alkaa tuntua jo harvinaiselta ja kynnys hakeutua hoitoon asiasta kuin asiasta kasvaa jatkuvasti. Ei siksi, että pelkäisin hoitoon hakeutumista. En vain haluaisi sairaalaan. Olen saanut huippu hyvää hoitoa meidän omasta sairaalasta, Helsingistä sekä laitoskuntoutusjaksoilla. Avokuntoutuksen terapeutteja unohtamatta. Koen olevani hyvissä käsissä, kaikkialla.



Arki kotona kuluu melko pitkälti voimia keräillen. Avustajani turvin pärjään, kun S opiskelee toisessa kaupungissa. Onneksi myös perhe asuu lähellä. Ystävien kanssa on viimeaikoina pidetty yhteyttä lähinnä somen välityksellä. Viime viikonloppu oli poikkeus koko alkuvuoteen. Olin Helsingissä yhden läheisimpiin lukeutuvan ystäväni kanssa. Viikonloppu oli ihana kaikilta osin. Täydellinen pakomatka arjesta. 

Suunnitteilla on paljon ihania juttuja tälle vuodelle. Sain edellisellä kuntoutusjaksolla "tehtäväksi" tehdä listan asioista, joita haluan ja aion tehdä. Toivo ja unelmat kantavat päivästä toiseen. Ihanista jutuista mainittakoon läheisten kanssa oleminen sekä ajanvietto ja kesällä oleva Ruisrock.

Vaikka välillä näyttää toivottomalta, uskon, että on vielä paljon hyvää tulossa. Vaikka kaikkeen en pysty vaikuttamaan, voin silti yrittää tehdä kaikkeni.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Näitä iltoja

Yleensä kuuntelen biiseistä ihan ensimmäisenä sanat. Tänä iltana Pariisin kevät on soinut muistona menneistä kesistä. Kaikista niistä kesäisistä, hiekkaisista varpaista ruissalon hiekassa.

Tämä ilta on ollut fyysisesti taas raskas. Milloin ei olisi? Joskus toivoisin, että voisin ottaa tauon tästä kehosta.

Turvaudun usein musiikkiin. Turvaudun erilaisiin harjoitteisiin. Ne eivät poista kipua, eikä oireita, mutta kaikesta tulee helpompaa kantaa.

"Verenhimoiset hirviöt kannoillani.
Liian pitkä matka perille.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta.
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin.

Rakensimme talon joen rantaan siellä
Elimme onnellisina
Ja täytyimme rakkaudesta.
Oli ruoho vihreää
Eikä satu ollut pimeää.
Upotimme varpaat
Hiekkaan joen rannalla.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta,
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken,
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin.

Paras suojata silmät.
Mua häikäisee niin.
Mä en tahdo enää juosta
Ja vilkuilla taakseni.
Pitelisit mua hetken
Laulaisit laulun.
Mä en jaksa enää nousta
Putoamaan takaisin."

Pariisin kevät- Häikäisee

perjantai 6. tammikuuta 2017

Uusi vuosi 2017

En tehnyt ainuttakaan uuden vuoden lupausta. En odota mitään, mutta toivon senkin edestä. Päällimmäisenä toiveenani on saada lisää energiaa, jotta voisin toteuttaa kaikki suunnitelmat ja haaveet, joita onkin parin vuoden aikana kertynyt jonkin verran.



Vammautumisesta tulee tänä vuonna kaksi vuotta. Saattaa kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta kaksi ensimmäistä vuotta ovat kuntoutumisen ja ennusteen kannalta kaikista merkittävimmät.

Päivä päivältä olen onnellisempi siitä, että olen elossa. Päivä päivältä toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen. En osaa pelätä, enkä miettiä mennyttä. Pyrin elämään tässä ja nyt. Hetkessä. Hetki on ainut asia, joka kantaa. Hetki on ainut, millä on merkitystä.

Vuonna 2016 sain uusia diagnooseja, vietin enemmän aikaa sairaalassa kuin kotona. Toivoin ja olin toivoton. Täytin 25 vuotta. Rakastin. Luovuin. Uusi vuosi vaihtui suihkun lattialla kivusta oksentaen.



Mutta nyt ei ole aika muistella mennyttä. Tänä vuonna on tiedossa paljon kaikkea. Paljon suunnitelmia, odotuksia. Tässä kuussa toivon, että hoitoni suhteen tulisi selvyyttä. Huomenna (tai siis oikeastaan tänään) aion suunnistaa parhaan ystäväni kanssa ulos pitkästä aikaa. Parin viikon päästä olisi tarkoitus lähteä helsinkiin viettämään viikonloppua yhden todella tärkeän ihmisen kanssa. Tammikuun viimeisenä viikonloppuna toivon näkeväni myös tärkeimpiin lukeutuvia ihmisiä sekä silloin starttaisi myös vuoden ensimmäinen kuntoutusjakso.

Ihmisillä on ollut vuosien varrella iso rooli kuntoutumisessani ja järjissäni pysymisessä. En tiedä mitä tekisin ilman ystäviä, perhettä, sukulaisia, vertaisia ja S:ssää. Pieniä karvasia murusia unohtamatta. Iso kiitos kuuluu myös kaikille hoitaville ja kuntouttaville tahoille, ketkä ovat osansa saaneet kaikesta turhautumisestani, joka on luonnollisesti kuulunut tähän prosessiin. Sairaalan päivystyksen ja osastojen lääkärit sekä hoitajat ovat myös olleet ihan huippuja. Kuntoutustahoja unohtamatta. Kotihoidon hoitajat tiesivät myös aina oikeat sanat ovesta sisään tullessaan. Ja avustajat ovat olleet parhaimmat ikinä.



Kuinka kiitollinen voinkaan olla kaikista näistä ihmisistä ympärilläni. Näillä fiiliksillä on hyvä lähteä tulevaan vuoteen. Väsyneenä, mutta toiveikkaana. S opiskelee lähihoitajaksi Porvoossa ja arkeni jatkuu avustajan turvin. Perheelläni on myös merkittävä rooli arjessani. Turvapuhelin sekä kotiin saatavat muut palvelut ovat myös tarvittaessa tukena arjessa.

Infektioherkkyyden vuoksi joudun pitkälti välttelemään tällä hetkellä ihmispaljouksia. Marraskuun lopulla sairastettu septinen infektio väsyttää vieläkin. Paljon lepoa siis näin vuoden alottajaisiksi. Koti, oma sänky. Paras paikka kerätä voimia tähän vuoteen❤